18.-26.5.

18.-26.5.

Muistan eilen miettineeni jotain tiettyä yksityiskohtaa korealaisesta kulttuurista, jonka olisin kirjoittanut blogiini, mutta en nyt millään saa päähäni mikä se mahtoi olla.

Kirjoitan tähän nyt kuitenkin päiväkirjan omaisesti  eli  aloitan viime viikon tiistaista. Viime tiistaina taisin harjoitella korean koetta varten ja sen lisäksi oli näyttelijäntyön tunti. En muista ollenkaan mitä tein illalla, mutta jostain syystä en mennyt kuitenkaan taekwondo tunnille, vaikka olisin kyllä voinut. Seuraavana päivänä en tehnyt taaskaan mitään merkittävää. Illalla menin kuitenkin pitkälle kävelylle kahden ystäväni kanssa. Toinen heistä oli Amerikan Yhdysvalloista ja toinen oli Venäjältä. Venäläinen opiskeli Suomessa, mutta ei osannut suomea juuri lainkaan. Puhuimme paljon kaikenlaisesta kulttuurien eroavaisuuksista ja pohdimme myös mitä olisi tehtävä ilmastonmuutokselle, ympäristöongelmille ynnä muulle sellaiselle. Oli oikein mielenkiintoista jutella vakavista aiheista. Loppuillasta juttelimme myös huumeista, moottoripyöräjengeistä ja rikollisuudesta sekä Monsanto yhtiöstä, geenimanipuloidusta ruuasta ja kaikesta pahasta mikä liittyy Yhdysvaltain ruokateollisuuteen. Amerikkalainen ystäväni mainitsi, että pizza oli luokiteltu Yhdysvaltain lainsäädännössä kouluruokailun yhteydessä vihannekseksi. Eikä sillä ollut mitään väliä oliko pizzassa esimerkiksi pepperonia tai mitään muuta lihaa. Laki meni siis niin, että siinä määrättiin kouluruokailussa pakolliseksi vihanneksia. Tähän lisättiin kuitenkin tämä lisäys, jossa määriteltiin pizza vihannekseksi. Nerokasta. Mikä muukaan olisi hienompi keino saada varmistettua, että Domino’s pizzaketju pystyy myymään edelleen Yhdysvaltain kouluissa pizzaansa. Amerikkalainen ystäväni oli myös erittäin yllättynyt siitä, että Suomessa on myös moottoripyöräjengejä. Aina kun juttelen hänelle, hän yllättyy jostain Suomen piirteestä, jotenkin tuntuu, että hänellä on hieman yksipuolinen ja idyllinen käsitys Suomesta. Hän vaikuttaa luulevan, että Suomessa kaikki on onnellisia, iloisia eikä meillä ole liiemmin mitään ongelmia. No ehkä se on ihan hyvä vaan. J

Torstaina menin jälleen ykkösluokkalaisten näyttelijäntyön tunnille. Se oli oikeastaan hyvin mielenkiintoista, koska tällä kertaa he esittivät monologeja ja opettaja myös ohjasi heitä. Oikeastaan olin yllättynyt siitä kuinka tarkasti opettaja ohjasi näyttelijöitä. Puolentoista tunnin lämmittelyn jälkeen oli puolitoista tuntia aikaa esittää monologeja ja tässä ajassa näyttelijät ehtivät esittää vain kolmen henkilön monologit. Oikeastaan huomasin sen, että opettaja keskittyi huomattavan tarkasti näyttelijöiden tekniikkaan esimerkiksi hengityksen, asennon ynnä muun suhteen. Hän jopa piteli erään oppilaan leuasta kiinni ja samalla hänen niskastaan ohjaten tämän oppilaan päätä oikeaan asentoon. En tiedä mitä hän puhui, mutta eräässä vaiheessa monologia puhuessaan oppilas rupesi itkemään. Ehkäpä liikutuksesta, ehkäpä nöyryytyksestä. J No ei kai.

Kyllä opettaja oli hyvin ystävällismielinen enkä havainnut hänen olevan ainakaan suunnattoman nöyryyttävä. Toinen oppilas sai laulaa jotain laulua, mikä tuli hänen mieleensä. Hänen kasvoiltaan suorastaan paistoi riemu kun hän pääsi laulamaan jotain laulua aivan onnestaan. Se oli oikein liikuttavaa katseltavaa. Aluksi oppilaan jalkoja pideltiin, koska hän ei meinannut pysyä paikoillaan. Tämän jälkeen hänen annettiin laulaa ja hän lauloi riemukkaasti. Vähän sen jälkeen hänkin rupesi itkemään. Viimeinen näyttelijä oli miesnäyttelijä ja hän sortui mielestäni ylinäyttelemiseen. Opettaja myös huomasi tämän ja ohjasi hänet oikealle uralle. Näyttelijä kuitenkin tuskastui enkä huomannut, että hän olisi tehnyt parannusta ensimmäisen yrityksen jälkeen. Kuitenkin tämä oli tyypillistä korealaista ylinäyttelemistä enkä tiedä oliko se välttämättä virheellistä tässä tapauksessa. Korealaiset oikeastaan näyttelevät koko ajan ja se on osa heidän kulttuuriaan. Esimerkiksi kun sanotaan kiitos eli kam sa hapnidah se pitää sanoa tietyllä äänenpainolla. Tähän opettaja kiinnitti myös huomiota kun toinen oppilaista sanoi kiitos. Opettaja korjasi äänenpainoa ja sävyä, mutta se oli kuitenkin leikkimielistä tai ainakin puolileikkimielistä. J

Illalla menin Yhdysvaltalaisen kaverini kanssa jälleen kävelylle. Tällä kertaa kävelimme hyvin pitkän reissun ja menimme käymään eräässä puistossa noin tunnin kävelyn päässä yliopistostamme. Tämä puisto oli varsin upea paikka ja täällä oli esimerkiksi observatorio, jossa oli hieno kahvila. Puistossa oli myös bambuista tehty käytävä ja koripallokenttä. Puisto oli muutenkin valtavan hienosti suunniteltu kokonaisuus ja oli hienoa havaita, että tällaisia puistoja tehdään myös kaupungin laitamille.

Perjantaina menin sitten juhlimaan. Aluksi olin kämppikseni Ilmon ja hänen korealaisen kaverinsa kanssa juomassa olutta kampuksen vierellä olevalla kukkulalla. Sen jälkeen menimme syömään paistettua kanaa ja olutta. Tälllaisen paikan nimi on Zimek. Zimek tulee sanoista Chicken ja Meksu eli kana ja olut. Näitä paikkoja on Soulissa järkyttävä määrä ja erään amerikkalaisen ystäväni mukaan täällä saa enemmän paistettua kanaa eli deep fried chickeniä kuin Yhdysvalloissa. Uskon kyllä, että se pitää paikkaansa. Chicken, kirjoitetaan koreaksi; 치킨, lausutaan chikkin tämä tarkoittaa siis öljyssä paistettua, leivitettyä kanaa. Kanalle on siis olemassa jokin toinen nimi, mutta en muista sitä. Sen jälkeen menimme Gangnamiin erääseen supertrendikkääseen klubiin, jossa oli Pool Party. Tämä tarkoitti siis sitä, että klubin alakerrassa oli uima-allas, jonne pystyi menemään uimaan. Sisäänpääsy juhliin oli 15000 wonia, joten ei mikään halpa, mutta toisaalta kahdentoista jälkeen tämä olisi maksanut 30000 wonia. Toisaalta esimerkiksi Tampereen Ilonaan taitaa olla sisäänpääsy aina 15 euroa eikä tähän todellakaan sisälly mikään uima-allas. Juhlat olivat kyllä aivan megasiistit ja taisin pulahtaa altaassakin. Paikassa oli melkoinen määrä korealaisia, mutta pool partyssa suurin osa taisi olla ulkomaalaisia. Korealaiset eivät oikeastaan halua näyttäytyä bikineissä ja useilla tytöillä sekä pojillakin oli t-paita uima-altaassa. Ei se oikeastaan menoa haitannut. Klubin yläkerrassa oli puolestaan tanssilattia ja supersiisti dj. Taisin viihtyä paikassa aina aamukuuteen asti jolloin metroasema avattiin. Menin sitten kotiin ja seuraavan päivän lepäsin.

Sunnuntaina menin jälleen käymään eräässä temppelissä, jonka nimi on Bong-am-sa. Tällä kertaa en ollut yötä temppelissä, mutta vierailu oli erityinen, sillä tänne temppeliin pääsee vain kerran vuodessa vierailulle. Tämä temppeli on oikeastaan korealaisen buddhalaisuuden hermokeskus. Bong-am-san temppelissä harjoittaa buddhalaista meditaatiota noin 100 munkkia ja pääsy turisteille on kielletty tässä temppelikompleksissa. Pääsin tänne kuitenkin erään ryhmän kanssa, jonka nimi on Vairocana international Buddhist Centre.  Tämä onnistui sen vuoksi, koska ryhmä teki lahjoituksen temppelille. Matka oli melko tylsä, mutta toisaalta myös antoisa. Olisin odottanut hieman mukavampaa seuraa, mutta lähes kaikki olivat noin 40 tai 50 vuotiaita korealaisia, joiden kanssa englanninkielen puhuminen ei onnistunut. Toisaalta oli ihan hienoa vain katsella nähtävyyksiä bussin ikkunasta. Juttelin lisäksi jonkin verran erään englantilaisen opettajan kanssa. Hän oli asunut Soulissa jo kahdeksan vuotta. Hän oli lisäkseni ainut ulkomaalainen. Mutta matkalla oli mukana myös nuori järjestäjä, joka tulkkasi meille kaiken englanniksi. Hän oli matkan piristys, sillä hän oli oikein mukava, ystävällinen ja melko kauniskin.

Oikeastaan lähtö matkalle oli sattumaa sikäli, että olin lähettänyt jo usein sähköpostia kyseiselle ryhmälle, mutta he eivät olleet vastanneet. Ilmeisesti sähköpostini oli mennyt spammi postiin, joten he eivät olleet huomanneet postiani. Menin kuitenkin käymään ryhmän pääpaikassa, koska eräällä nettisivulla oli maininta siitä, että he viettävät Buddhan syntymäpäivää 21.5. Sitä ei kuitenkaan vietetty, koska nettisivu oli viime vuodelta. Päämunkki tai oikeastaan nunna sattui olemaan paikalla ja hän kertoi minulle tästä vierailusta. Päätin siis mennä vierailulle, koska se kuulosti sen verran hienolta (mietin kyllä hieman, koska matkan hinta oli 50000 ja kesti kuitenkin 3 tuntia). Lähdimme matkaan ja bussissa muun muassa resitoimme buddhalaisia tekstejä ja katselin ulos ikkunasta maisemia. Juttelin myös erään tyypin, joka oli nuorena asunut aivan temppelin vieressä sijaitsevassa kylässä.

Saavuimme siis temppelialueelle noin kolmen tunnin matkan jälkeen. Itse temppelikompleksi ja alue oli aivan satumaisen upea. Laitan tähän muutaman kuvan jahka kerkiän. 

Aluksi menimme munkkien kanssa kumartamaan buddhalle ja meditoimme noin varttitunnin. Kaikki munkit kumarsivat täsmälleen samanaikaisesti ja se oli upeaa todistaa. Munkit kumarsivat myös erittäin nopeasti. En ehtinyt suurin piirtein mennä maahan kun he olivat jo nousseet ylös. Seremonia oli siis hyvin lyhyt ja olin pettynyt, koska luulin, että meditoisimme paljonkin tällä matkalla. Menimme kuitenkin seremonian jälkeen kuuntelemaan dharmapuhetta, jonka piti eräs mestari, jonka nimeä en nyt muista. Mestari saapuu harvoin temppelille ja yleensä hän asuu jossain korkeammalla vuorella, jossa on toinen temppeli. Sen vuoksi tämäkin oli ainutlaatuinen tilaisuus.

 Lisätty myöhemmin: 'Jung-myeong" Sunim. Eli munkki Jung Myeong.

 Mestari on lähes 80 vuotias ja on kuuluisa myös Japanissa. En ymmärtänyt sanaakaan hänen 
puheestaan, mutta onneksi nuori järjestäjä käänsi meille puheen. 

Mestari pitää puhetta. Ei näytä aivan 80 vuotiaalta.Korealaiset näyttävät yleensä paljon nuoremmilta kuin länsimaalaiset. Mestarilla on ollut myös varmasti hyvä ja terveellinen elämäntyyli.

Dharma huone ja buddhan kuva

Mestari kertoi siitä, että ihmisellä on olemassa kolme erityyppistä mieltä. Yksi on myrskyisä ja täynnä tunteita, toinen on pinnan alla oleva meri, joka ei liiku. Pinnalla mieli kuitenkin liikkuu. Eli mieli on kuin meri, jonka syvyyksissä mieli on liikkumaton, vaikka pinnalla olisi myrsky. Kolmas on mieli, jossa on kumpikin yhtä aikaa läsnä liikkuva ja pysyvä liikkumaton mieli. Tämän mielen omaksuttuaan ihminen voi havaita, että mielemme ja maailmamme on yhtä. Mieli voi muodostaa koko maailman esimerkiksi silloin kun uneksimme. Kun on tarpeeksi harjoittanut voi ymmärtää, että tämä unimaailma on kuitenkin sama asia kuin todellinen maailma. Eli minä en ole erillinen olento maailmasta, vaan kaikki mitä havaitsen, on oikeastaan maailmaa. Mieleni siis muodostaa maailman. Maailma on mieli ja mieli on maailma. Tätä mieltä ei voi kuitenkaan ymmärtää ellei ole harjoittanut paljon, joten hän vaihtoi puheenaihetta.

Olisin halunnut kuulla tarkemmin juuri näistä erilaisista mielistä, mutta tulkkimme englannin kielen taito ei ollut maailman paras, joten jätin utelematta tarkemmin. Luultavasti tämäkään selostus ei ole täsmällinen, mutta jotakuinkin näin se meni. Mestari vaihtoi kuitenkin puheenaihetta, koska kolmas mieli oli liian vaikeaa ymmärtää. Hän kertoi siitä, että buddhalaisuutta voi kunnolla ymmärtää vasta kun on täyttänyt 50 vuotta. Sitä ennen ihminen on vielä liian kiireinen luodessaan itseään. Voin kyllä useilta osin yhtyä tähän. Luomme itseämme ja ehkä luomme itseämme vielä siihen asti kunnes täytämme 50 vuotta. En kuitenkaan tiedä mitä mestari tarkoittaa buddhalaisuudella, joten jätän itsekin kyseenalaiseksi ymmärränkö buddhalaisuutta vai en. Kaiketi jossain määrin, mutta varmaankaan en ainakaan siinä mielessä, missä mestari sitä tarkoittaa. Ehkä tämä on vain hyvä asia, koska kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää. Jää vielä useita asioita ymmärrettäväksi tässä elämässä, jossa usein kaipaa mielekkäitä syytä elämään ja useimmat syyt ovat tarpeeksi hyviä ainakin minulle. Tai sanotaanko, ettei koskaan ole liikaa syitä siihen miksi pitäisi elää vielä pidempään kuin on elänyt. Tämän lisäksi mestari kertoi siitä, että mielen hallinta on tärkeää. Meditoinnin avulla opimme hallitsemaan mieltämme ja näin saavutamme tyytyväisyyttä. Muuta en muista käännöksestä, mutta saattoi kääntäjä muutakin sanoa. 

Munkin puheen jälkeen oli ruokailu ja sitten menimme kävelylle. Kävelimme eräälle historialliselle paikalle, nimittäin kallion viereen johon oli kaiverrettu buddhan kuva.

Buddhan kuva

 Lisäksi kalliolla oli eräs ontto kohta, johon kivellä lyödessä saattoi kuulla erään soittimen kaltaisen äänen. Tätä samaista soitinta käytetään buddhalaisten resitaatiossa, joten kyseessä oli siis todellakin pyhä paikka ja nimenomaan luonnon temppeli tai luonnollinen temppeli. Paikalla oli siis pieni puro, iso kallio alue ja kallion seinämään kaiverrettu buddhan kuva. Kaiverrettu buddhan kuva oli noin 600 vuotta vanha. Ei sinänsä siis mikään supermuinainen paikka, mutta joka tapauksessa maaginen paikka.  Meditoimme tässä paikassa noin tunnin ja sen jälkeen kävelimme takaisin busseille ja menimme takaisin.

Juttelin myös erään israelilaisen munkin kanssa, joka oli asunut temppelissä 6 vuotta. Hän kertoi munkin elämästä ja kysyin häneltä muun muassa, onko totta, että munkit joutuvat valvomaan seitsemän päivää putkeen. Hän sanoi, ettei se ole pakollista kaikissa temppeleissä, mutta kahdessa paikassa sen joutuu tekemään. Tässäkin temppelissä se on mahdollista. Sen lisäksi täytyy olla 7 päivää ilman ruokaa. Tämä on aika hurjaa, mutta totta se vaan on. 7 päivän valvomisen jälkeen on mahdollista suorittaa vielä 21 päivän valvominen. Eli jotkut valvovat 21 päivää putkeen. Munkki sanoi, että hän oli yrittänyt kerran valvoa 7 päivää, mutta ei onnistunut olemaan valveilla kuin 3 päivää. Hän ajatteli, että hän ottaisi pienet torkut, mutta ei noussut ylös enää. Munkki selosti, että hän saattaisi vielä jonain päivänä onnistua valvomaan 7 päivää putkeen jos hän vain saisi asentonsa oikeanlaiseksi. Tällä hetkellä hän ei ole vielä siinä pisteessä. Sen jälkeen hän saattaisi yrittää valvoa 21 päivää. Munkki kertoi myös siitä, että 7 päivän tai viimeistään 21 päivän valvomisen jälkeen useat näkevät hallusinaatioita eli uneksivat valveillaan. Tämä tarkoittaa sitä, että he saattavat luulla unimaailmaa todeksi ja rupeavat elämään unen tuottamia mielikuvia. Esimerkiksi joku saattaa ruveta kuvittelemaan syövänsä jotain olematonta lihaa tai muuta ruokaa samalla kun hän on hereillä. Munkki selosti, että tarkoituksena on kuitenkin yrittää pitää mieli kirkkaana ja todeta, että tämä on vain unta.  Tässä kohtaa voin havaita yhtymäkohtia mestarin selostuksen kanssa. Hallusinaatioiden keskellä ihmisen on mahdollista havaita, että hänen mielensä tuottaa maailman. Mieli on siis yhtä kuin maailma juuri sillä hetkellä kun alat valve uneksimaan tai toisaalta mieli on yhtä kuin maailma silloin kun olet unessa.

Paluumatka oli yllättävän pitkä, koska olimme eräällä huoltoasemalla melkein 40 minuuttia. Se oli ahdistavaa, koska en tiennyt syytä tähän. Lisäksi vaihdoimme busseja niin, että toinen bussi meni Soulin pohjoispuolelle ja toinen etelä-puolelle. Paljolta vaivalta olisi säästytty jos tämäkin olisi tehty jo etukäteen. Hieman huonoa organisaatiota siis.  Näin huoltoasemalla myös läjän korealaisia vaeltajia, jotka olivat myös menneet bussimatkalle jonnekin. Näitä erilaisia busseja oli samalla huoltoasemalla varmaan parikymmentä ainakin ja parkkipaikka oli täynnä korealaisia, joilla oli yllään vaellusvaatteet ja vaelluskengät. Lisäksi heillä oli mukanaan paljon Sojua ja osa vaikutti selvästi päihtyneeltä.  Korealaiset siis juovat paljon, mutta se on hieman erityyppistä juomista kuin Suomessa. Koreassa juodaan pitkin päivää, eikä juoda änkyräkännejä muuta kuin harvoin. En ole ainakaan kovinkaan usein nähnyt suunnattoman humalaisia.

Perille saavuttuani menin käymään uzbekkilaisten ystävieni huoneessa vierailulla. Koin äärimmäistä ystävällisyyttä heidän osaltaan. Heidän kulttuuriinsa kuuluu, että vieraille ollaan ystävällisiä. Siispä he tarjosivat melonia, leipää ja teetä. Aina kun olen käynyt heidän luonaan he tarjoavat jotain ja muistavat aina tuputtaa sekä tarjoavat minulle ensimmäiseksi. Kyllä siitä tulee hyvä mieli kun sitä ollaan niin ystävällisiä. Tuntui muutenkin mainiolta viettää aikaa oikein kasvotusten tänä teknologian aikakautena, jona kaikki viettävät aikaansa vain ruudun äärellä. Oli mukavaa jutella Suomesta esimerkiksi. Vaikka en tuntenutkaan kaikkia näitä henkilöitä niin minulla oli silti hauskaa. Sain kuulla myös, että  uzbekit syövät kesällä joka päivä melonia aina lounaan ja päivällisen jälkeen. Heillä oli siis ikävä melonia. Eikä mikään ihme. Meloni on kuulemma erittäin halpaa Uzbekistanissa ja sitä riittää lähes jokaiselle.

Kirjoitan vielä tämän päivän ohjauksen tunnista. Tunti meni ikään kuin rutiinilla taas enkä liiemmin ahdistunut opettajasta. Hän oli oikein mukava taas ja ehkäpä minulla tulee jopa ikävä häntäkin. Opettaja kertoi aluksi melko hauskasti jostain venäläisistä, jotka joivat viinaa. En tiedä missä yhteydessä ja miksi hän kertoi niistä, mutta sen verran pystyin ymmärtämään, koska ymmärsin sanat Venäjä, Meksu eli olut ja Vodka. Hän myös havainnollisti millä tavoin venäläiset juovat. Taisi hän mainita englantilaisistakin, en ole varma, joka tapauksessa hän havainnollisti juomista niin, että hän kallisti kättään ikään kuin se olisi juomapullo ja teki kurkullaan kulauksien äänen. Aika huvittavaa ja nauroin aika paljon. Niin nauroi muutkin oppilaat. Listasin myös sanoja, joita ymmärsin tunnilla, mutta ehkä lisään ne tähän myöhemmin. Olin tänään myös Taekwondo tunnilla ja se oli oikein terapeuttista pitkän istumisen jälkeen, mutta loukkasin hieman itseäni ja jouduin jättämään harjoitukset kesken. Onneksi ei mitään vakavaa, mutta hieman sattuu polveen ja nilkkaan vieläkin. Saa nähdä, että pääsenkö tällä viikolla enää harjoituksiin. 

P.S. Olen alkanut katsomaan myös erästä korealaista tv-sarjaa, joka on melko koukuttava. Sen nimi on Full House ja löytyy Youtubesta. Tarina on melko pöhkö, mutta aika hauska. Siinä eräs nuori nainen joutuu kodittomaksi ja sattuman kautta päätyy asumaan filmitähden luokse. Filmitähti palkkaa hänet siivoojaksi, mutta lopulta hän palkkaa hänet vaimokseen, jotta lehdet jättäisivät tähden rauhaan. :) Vaimo ja filmitähti ovat koko ajan riitaisia, mutta onko pinnan alla kuitenkin tunteita?